Hääpari tilasi kuljetuksen Vihdin kirkosta juhlapaikkaan Nummelan Hiisi-ravintolaan ja sitten juhlien jälkeen tuoreen avioparin yhteiseen kotiin Espoon Olariin.

Otin tilauksen vastaan ja lupasin olla ajoissa kirkon edessä auto puunattuna ja muutenkin siistissä kunnossa. Muuta rekvisiittaa ei tarvinnut, ei purkkeja tai ”vastanaineet”-kylttejä.

Oli kesäinen lämmin ja aurinkoinen lauantai-iltapäivä, kun onnellinen pariskunta saapui riisisateessa kukkasin koristeltuna autoon, ensimmäiset shampanjat kilistettiin heti, kun päästiin matkaan. Ravintola Hiiden edessä oli jo häävieraita ja paikallisia ottamassa tuoreen avioparin taputuksin vastaan. Juhlat ravintolassa jatkuivat hieman yli puolen yön.

Oliko juhlissa tapahtunut jotain epämiellyttävää, sillä kotimatka Olariin oli avioparilla vaitonainen. Käsittääkseni kumpikaan ei ollut nauttinut liikaa juhlajuomaa. He istuivat takapenkillä erillään toisistaan ja tuntui siltä, että puheenaiheet olivat vähissä. Yritin varovaisesti kysellä juhlien onnistumisesta, johon sain vain sulhaselta lyhyen kommentin. Yritin myös valita radiosta ja kasetilta jotain aiheeseen sopivaa tunnelmamusiikkia. Sekään ei auttanut. Morsian oli allapäin ja sulhanenkin keskittyi vain navigointiin.

Kun vihdoin päästiin perille Olariin avioparin talon eteen kysyi sulhanen morsiamelta avainta ulko-oven avaamista varten , että saisi oven ensin avattua ja pääsisi kantamaan siipan yli kynnyksen. Silloin morsian tiuskaisi ettei anna avainta ja sanoi jäävänsä autoon. No, odottelin tilanteen laukeamista sillä minulla ei ollut mitään kiirettä, kuuntelin vain taksamittarin raksutusta ja hiljaista musiikkia kasetilta, Beatlesia ja Tapani Kansan laulua. ”Äidin pikkupoika…, päättyneet on päivät…” jne.

Noin vartin kuluttua morsian suostui tulemaan autosta ja meni ulko-oven luo, mutta ei antanut avainta vaan löi käsilaukulla sulhasta päähän. Säpsähdin, että pitäisikö minun jotenkin puuttua asiaan. Onneksi tilanne jäi siihen ja sulhanen, huomatessaan minun vaivautuneen, tuli selittämään, että kyllä tämä tästä, jos nyt odotellaan vielä. Lopulta avain sitten löytyi ja sulhanen tuli tapahtumasta pahoitellen maksamaan kyydin. Toivotin avioparille kaikesta huolimatta onnea yhteiselle elämäntaipaleelle.

Toivottavasti ensimmäinen riita näin varhaisessa vaiheessa oli onneksi ja antoi sopuisan yhteiselon tulevalle.

Paluumatkalla aamuyöllä mietin tapahtumaa,  miten vaikeaa on puolison valinta. Oliko tässä valittu oikein. Mistä muuten tietää kuka on se oikea. Päätin, että minulla ei olisi mitään kiirettä ja muistin erään hyvän ystäväni teologian opiskelijan ohjeen: Kun se oikea hetki tulee ja oikea ihminen on kohdalla silloin tuntee isojen kellojen kumahtelevan sisimmässään ja se on menoa se. Ihastukset ovat vain pienten kellojen kilinää.

Menneitä muistellen Timo Myyryläinen