Kotini maalla
Elisabeth Lappi-Seppälän vesiväripiirros Vanha-Nummelasta
Joulu 1930-luvun alussa Hirnien olohuoneessa. Oikealla Estrid Hirn, Fanny Olsoni (Estridin iäkäs täti), Rudolf Hirn, tytär Marianne (myöh. Laakso) ja perheen parissa monet vuodet varttunut Elisabeth (Betti) Gebhard (myöh. Lappi-Seppälä).
Vasemmalla Marianne Hirn ja oikealla Elisabeth Gebhard Lohjantiellä taustana Osuusliike Auran ulkorakennus.
Minä asuin 1927 – 1938 Hirnin perheen luona. Perheeseen kuului itse asiassa vain äiti ja itseni ikäinen tytär. Perheenisä poti keuhkosairautta, ja oli hoidossa parantoloissa Suomessa ja Ranskassa. Tuberkuloosi oli tuolloin pelottava sairaus.
Vaikka potilas oleskeli kaukana kotoa, desinfioitiin talon lattiat lähes päivittäin. Voin melkein vieläkin tuntea lysoolin hajun kaukaisena muistona. Kemikaaleja oli aina käsillä – rakennuksen pääty tien puolella oli varattu myymälälle: Nummelan kemikaliokauppa – Nummela Kemikalieaffär. Kaksikielisesti! Siksi että rouva Hirn piti tiukasti kiinni ruotsalaisesta äidinkielestään.
Asuinhuoneina oli kolme makuuhuonetta, sali, keittiö, eteinen ja porstua. Vinttikerroksessa oli joka päädyssä makuuhuone. Lisäksi oli kolme tai neljä vinttikomeroa, joissa oli pienet ikkunat. Komerot olivat usein käytössä kesäaikana. Kesävieraat eli rouva Hirnin sisäoppilaat ottivat haltuunsa varsinaiset huoneet.
Elisabeth Gebhard Hirnin talon pihamaalla. Taustalla Eroittajan talo.
Rouva Hirn oli yksinhuoltaja, koska hänen miehensä oli sairas. Miehellä ei ollut ansiotyötä. Rouva Hirn huolehti perheestään, myymälästä ja lukemattomista ”sivuhommista”. Hänellä oli apulainen myymälässä ja kotiapulainen, joskus kaksi, taloustöitä varten. Ajoittain rouva Hirn toimi kansakoulun pääopettajan viransijaisena. Hänellä oli aina omia kielioppilaita ja yksityisoppilaita varsinaisissa kouluaineissa.
Kuvassa hammaslääkäri Aino (Lucca) Lukkarinen (Estridin serkku) sekä tytöt Marianne ja Elisabeth.
Usein hänellä oli oppilaita, jotka asuivat täysihoidossa ja opiskelivat suomea. 1930-luvulla oli Suomen kansalaisia, jotka eivät hallinneet suomen kieltä. Esimerkiksi taideteollisuusprofessori Olof Gummerus asui rouva Hirnin luona oppiakseen suomea. Diplomaatin poikana hän oli koko nuoruutensa viettänyt ulkomailla ja kotimaahan asettuessaan hänen oli opittava suomen kieli.
Constantin Zenker, Pariisissa asunut Venäjän emigrantti mutta Suomen kansalainen, kuului pitkäaikaisiin oppilaisiin. Hänen piti oppia suomea voidakseen palvella asevelvollisena. Myöhemmin koko perhe tuli Pariisista Helsinkiin. Talvisodan aikana he asuivat evakkoina rouva Hirnin luona.
Koko sota-ajan olivat huoneet täynnä. Näin kesäasukkaista tuli myös talviasukkaita. Talo oli suhteellisen tilava, mutta välillä saattoi useiden vuokralaisten vuoksi olla tilanahtautta.
Eräs vakituisista vieraista oli silloin lähes 90 vuotias emeritusprofessori Tallqvist, joka halusi ehdottomasti pelata joka ilta korttia, Tshing-Tshongia. Se tuntui usein tylsältä, mutta silti piti olla mukautuvainen ja antaa korttia pelatessa hänen voittaa kaikki erät. No, niin hän teki kyllä ilman apuakin, koska oli tilastotieteen professori. Jos hän ei voittanut, hän masentui täysin.
Usein taloon tuli joku laulajatar viikonlopuksi. Silloin kuultiin dramaattista musiikkia, jota me pikkutytöt emme käsittäneet. Ja rouva Estridillä olivat korvat kuumina, kun hän säesti flyygelillään. Kun hänellä oli myöhään illalla aikaa, hän soitti mielellään, mutta ne olivat kappaleita, joita hän oli kauan harjoitellut.
Talossa ei ollut radiota – vaikka muilla oli näitä kojeita – joten musiikkia täytyi tehdä itse. Meidän pikkutyttöjen piti aina esiintyä, kun tuli ”ulkopuolisia” vieraita. Meidät oli siihen valmennettu, ohjelmistossa oli ruotsalaisia, ranskalaisia ja saksalaisia lastenlauluja. Osaan oli rouva Hirn harjoittanut plastisia liikkeitä meidän kanssamme. Nykyajan lapset tuskin olisivat olleet niin mukautuvaisia kuin me silloin!
Seuraelämä oli vilkasta 1930-luvulla. Seudun maatiloilla pidettiin suuria kutsuja syntymä- ja nimipäivinä. Palojärven tilan emäntä Aili Palojärvi sanoi, ettei hän koskaan tiennyt, miten monta vierasta oli tulossa Laurin -päivänä, hänen miehensä nimipäivänä 10. elokuuta. Hänen oli varauduttava ruokkimaan 200 henkeä, sillä niin monta vierasta oli juhlissa joskus ollut. Juhlat kestivät koko päivän, joten piti olla sekä ruokaa että kahvia.
Illalla oli gramofonimusiikin säestämänä tanssia isossa yläsalissa toisessa kerroksessa. Sali oli komea ja lattialankut melkein metrin levyiset. Nuoriso sai huvitella haitarin säestyksellä ladossa. Mutta nyt on parasta mennä kurkistamaan yläsalongin juhlatunnelmaa! Niin hauskaa heillä oli. Kreivitär Mannerheimin tanssi kunnanlääkäri von Hertzenin kanssa innokkaasti – vaikka lääkäri oli vanha ja melkein kalju! Ja Majvikin rouva Bruhn oli jälleen pukeutunut unelmaluomukseen.
Elisabeth Lappi-Seppälän vesiväripiirros Vanha-Nummela salista.
Useimmiten kutsuihin tultiin taksikyydillä, sillä välimatkat saattoivat olla kuudesta viiteentoista kilometriin. Joskus meidät noudettiin talviaikaan isäntäväen hevoskyydillä ajureineen. Oli suuri elämys, kun sai ajaa reellä Hiidenveden yli Niemenkylään – sinne oli melkoinen matka.
Siellä asui Carl-Erik Mannerheimin perhe. Lapset kuuluivat rouva Hirnin oppilaisiin. Kun he olivat alakoululaisiässä, ajoivat he tilan päivittäisen maitokyydin mukana kylälle. Ajuri jätti lapset, Gussen (Karl Gustav) ja Lillemorin opettajalle. Sen jälkeen hän ajoi asemalle maitoineen ja odotteli aikansa saadakseen lapset rekeensä jälleen.
Rekikyydeistä muistan näkymän: lapset olivat kuin pörröiset lammasturkkinyytit, kun heidät sullottiin pitkään maitotonkkarekeen. Pikku Bibban (Carl Erik) oli liian pieni. Hän ei tarvinnut koulua vielä pitkään aikaan.
Myös Palojärven tilalle, kuuden kilometrin etäisyydelle saimme ajaa reellä. Silloin saapui ajuri ja nouti meidät, paraatihevonen Saima reen edessä. Se oli tummanruskea ja sillä oli pitkät, hoikat jalat. Joskus maantie peittyi iltaan mennessä kinoksiin, ja silloin saatiin jäädä Palojärvelle yöksi – mikä onni!
Kanervalan talosta voisi kirjoittaa kokonaisen romaanin episodeista ja elämänkohtaloista, kaikesta siitä mitä vanha talo huokui. Suuri, villiintynyt puutarha loi jonkinlaista Tschehov-maista tunnelmaa, vaikka sijaitsi aivan kylän keskustassa, Keskipisteen tuntumassa.
Talosta ja puutarhasta ei ole mitään jäljellä. Melkein koko tontin alue on asvaltin peitossa parkkipaikan sienenmuotoiset lyhdyt kasvaen asvaltista, siitä kohdin missä satavuotiset koivut ennen seisoivat. Myös tammi, joka oli nuori, sillä olin sitä istuttamassa 1935, on poissa. Parakkitalossa, jonka paikalla Nummelan Kemikaliokauppa oli, on St. Henrikin marketti avannut ovensa toisenlaiseen tarpeeseen. Mutta maa asvaltin alla kuului Hirnien tyttärelle, joskin se on vuokrattu 50 vuodeksi!
Walter ja Sigrid (s.Gebhard) Ahrenberg lastensa Ullan, Matin ja Elisabethin kanssa vuonna 1925. Isä oli apteekkioikeudet saanut proviisori Helsingissä Eerikin ja Lapinlahdenkadun kulmassa vieläkin olevassa Joutsen apteekissa. Äiti oli mallisuunnittelija ja koruompelija Suomen Käsityön Ystävissä.
Keskellä Hirnien taloudenhoitaja Martta Jalava (myöh. Ruoho) ja kemikaliokaupan myyjä Aili Ekman (myöh. Helle), tikkailla lapset Elisabeth Gebhard ja Marianne Hirn.
Vasemmalla Maissi Tammilahti, Marianne Hirn, Aili Kuorikoski, Airi Pentttinen ja Irja Kuorikoski. Kuva otettu 1920-luvun puolivälissä. Kuva on Maissi Laakson (os. Tammilahti) albumista.