/><figcaption class=wp-element-captionHugo Frisk ja lapset Erich ja Karin.

Ensimmäisessä pidemmässä 27.11.2006 päivätyssä ja lähes kokonaan suomeksi kirjoitetussa kirjeessä Karin Frisk Mohler esittelee perheensä seuraavasti:

– Äiti Maria Trube, kotoisen Karjalasta, mutta ei karjalainen
– Isä Hugo Georg Frisk, kotoisin Saksasta
– Veli Erich Frisk syntynyt Suomessa
– Kirjoittaja itse Karin Maria Frisk Mohler, syntynyt Puolassa
aviopuoliso Philip Mohler, kaksi lasta, jotka ovat myös käyneet Nummelassa katsomassa mm puita, joissa heidän äitinsä lapsuudessaan kiipesi.

/><figcaption class=wp-element-captionMaria ja Hugo Frisk

Karinin tarina (27.1.2006) (kirjoitettu suomeksi, pahimmat virheet korjattu)

Olin alle 10-vuotias kun äiti ja minä lähdimme ostamaan mökille palovakuutusta ja Kuulan peltiseppä oli se mies joka myi vakuutusta! Sedällä oli kuva lapsistaan pöydällä ja minä kysyin äidiltä että kuka nuo lapset olivat. Äitini puhui suomea ja sai selville että lapset olivat sedän. Sain sinä päivänä tavata elämäni ensimmäisen tyttöystävän.

Leena oli Malmstedtin luona leikkimässä heidän heinäladossa. Siihen aikaan oli lehmiä Nummelassa. Kuulan setä otti minua kädestä, vei Malmstedtin luo maantien toiselle puolelle vastapäätä peltisepän verstasta ja nosti minut ylös sinne heinän sekaan ja siellä oli Leena Kuula.

En tiedä kuinka me juttelimme, mutta lapsilla on tapana oppia ja Kuulan setä ja täti olivat siitä asti minun Setä ja Täti ja Leena minun kaveri.

Muistan mansikka ja rapaperimehua jonka Margit usein antoi juotavaksi. Muistan lipeäkalaa, mutta en halunnut maistaa! Tiedän kuinka lakanoita venytettiin, kun ne olivat vielä kosteat.
Muistan että hunajaa laitettiin laseihin – se koko hunajan asia oli kuin ”majic” ja lapset saivat pureskella makeata mehiläisen vahaa. Veljeni, Erich, sai auttaa koska hän oli jo melkein mies, noin 17-vuotias silloin.

Muistan Nummelan keisarinkruunut, komeat kukat, keltaiset juhannusruusut ja tuomen tuoksun, mutta eniten muistan kotini puut. Riippakoivu, rohduskoivu (rauduskoivu ?), solakka, valkoinen, ihana nuori puu, tai täysikasvuinen, korkea, tuulen kanssa tanssiva koivu.
Meillä oli vanha vaahtera, omenapuita, yksi päärynäpuu, joitakin happoja (haapoja ?), kirsikkapuita mustine rankoineen sekä mäntyjä ja kauniit kuuset, ikivihreät. Mutta alkukesällä meillä kukki ”riikuna – pieni sininen” luumupuu ja ne seisoivat kuin nuoret morsiamet rivissä, kaunista katsottavaa!

Nummelassa kasvoi muutakin, meillä oli vadelmia, musta, valkoinen ja punainen herukka ja karviaiset, maukas pieni marja!

Usein kävin isäni kanssa sieniä etsimässä – istuin hänen pyöränsä tangolla ja yhdessä mentiin sienimetsään, ehkä puolisen tuntia kotoa. Karvalaukku, leppärousku, niistä minä pidin eniten.
Kotiin tultua sain puhdistaa sienet ja niistä äiti taidolla jonka minä en koskaan oppinut, teki maukkaan aterian, parempaa kuin Fazerin ”Hyvää”! Vieläkin tahtoisin syödä niitä mutta sellaisia sieniä ei täällä saa. Joskus äiti paahtoi voilla sienet uunin päällä – hmmm – kuinka hyvää!
Mutta oli ”läskisoossi” ja uudet perunat ja omassa maassa kasvaneet retiisit mieluista ruokaa myöskin.

Muistan kielot, saan täälläkin hullaantua niiden hajuun, mutta mitä minä en saa täällä nauttia on Nummelan kirkasta lähdevettä (spring water). USA:n vesi usein ”haisee” ja en siedä juoda sitä ellen ensin kiehuta (cook!).

Karinin seuraava 23.12.2006 päivätty kirje 
on kirjoitettu englanniksi. Alkuperäisen tekstin jälkeen vapaa suomennos:

Hillside II was MY place, actually it was Mom and Dad’s, but I often wondered if anyone from my family loved it as much as I did. 
I remember the days when Mom and I visited law firms to establish ownership of properties lost during the war to Russia. 
Carelia, where my Mom grew up , was often on her lips, names like Sortavala, Teerijoki, Kuokkala, Viipuri and Pietari I heard storis of, but I was only interested in this new place called: Nummela! 
Nummela, or Vuorensyrja II was purchased with monies Mom got as war reparations from Russia? I was too little to understand who did what to whom and who paid for it, it did not matter to me, all that mattered was that our family would have a place of our own were no one could tell us to leave. 
And, of course, I expected a villa and a garden, at least that ’s how it sounded when I heard Mom talk about our place. 
War had taken much from my folks, and now here was a chance to own some land and hopefully improve it, that was on Mom and Dad’s mind, and I am sure a whole lot more… 
When I finally saw the little cottage where the wind blew through the walls, I was near tears . 
That is not a house, the land was not a garden but an overgrown, neglected sorry looking fruit orchard, no running water, no electricity, I am sure the roof leaked, there was no lake, but Mom said, that meant that there were no mosquitos. 
I still bless the memory of my Mom, she had the way to see the positive and she kept the spirit of her family healthy and usually happy. 
The little house looked so poor to me, I thought I would never laugh within it’s walls. It really wasn’t a house but a little sauna building, the real house had burnt down before we ever bought the property. 
The little, skinny girl, born during the war, traveled from Poland were she was born via East Germany, through war torn and severely bombarded Hamburg and then with a mine sweeper to Helsinki in January and the waters were frozen and an icebreaker got us into the harbor of what was to become my homeland, kotimaa! 
This is my history in a nut shell! 
In Helsinki my Mummo and Aunt (Mom’s sister) were waiting for us, we shared a tiny apartment and the trips to the law 
firms were always on the agenda until the deal with Nummela was signed. My Mama was back in Finland, if not in Karjala, close enough to her liking. 
Olisin haluanut nahda ison, mukavan talon, mutta siella se mokki istui ja sen vieressa vessa, voi itku! 
En osanut montaa Suomalaista sanaa, kansa, kanssa, tuuli ja tuli, tai tulli, miten voi muistaa mihin se toinen kijain laitetaan?? 
It took some time to love my country, but I did learn, and Nummela I loved best. It did not take Mom and Dad very long to improve the sweet little house, keep the wind from whistling through the walls, even the outhouse was decorated with pictures of American movie starts. 
One day a stranger stopped by and asked my Mom if it was ok for him the make a painting from our place, I am sure, Mom felt good, I was present, I felt good. 
Dad cut all the dead branches from the fruit trees, mama planted flowers, keisarin kruunut..and many others… and I pulled the weeds. Erich had a job in the city, he worked for Postipankki thus he had little time or interest in the land, but Nummenkyla and the weekend dances were most important to him. 
That was the beginning of my adventure with Nummela and the adventures continue……. 

Vuorensyrjä II oli minun paikkani, oikeastaan se oli äidin ja isän, mutta olen usein ihmetellyt, rakastiko joku perheestäni sitä yhtä paljon kuin minä.
Muistan päivät kun äiti ja minä kävimme lakiasiaintoimistossa vahvistamassa sodassa Venäjälle menettämämme kiinteistön omistusoikeuden.
Karjala, missä äitini oli varttunut, oli usein hänen huulillaan, nimet kuten Sortavala, Teerijoki (ilmeisesti Terijoki), Kuokkala, Viipuri ja Pietari, joista kuulin tarinoita, mutta minä olin kiinnostunut ainoastaan tuosta uudesta paikasta nimeltä Nummela.

Nummela, tai Vuorensyrjä II hankittiin niillä rahoilla, jotka äiti sai sotakorvauksina Venäjältä? Olin liian pieni ymmärtämään kuka teki, kenelle mitä ja kuka siitä maksoi; se ei liikuttanut minua. Kaikki mikä merkitsi oli se että meidän perhe sai oman paikan mistä kukaan ei voisi käskeä meitä lähtemään.

Ja, tietysti odotin huvilaa ja puutarhaa, ainakin siltä se kuulosti äitini puhuessa meidän paikasta.

Sota oli vienyt paljon kansaltani ja nyt täällä oli mahdollisuus omistaa jotakin maata ja toivottavasti parantaa sitä, se oli äidin ja isän mielessä, ja olen varma, vielä paljon enemmän…
Kun lopulta näin pienen majan mistä tuuli puhalsi seinien läpi, olin vähällä itkeä.
Se ei ollut talo, maa ei ollut puutarha, vaan villiintynyt, laiminlyöty surkealta näyttävä hedelmätarha, ei juoksevaa vettä, eikä sähköä. Olen varma että katto vuoti, eikä ollut järveä, mutta äiti sanoi, että se merkitsi sitä ettei ollut hyttysiä.

Vieläkin siunaan äitini muiston, hän osasi nähdä myönteiset asiat, hän piti perheen hengen terveenä ja tavallisesti onnellisena.

/><figcaption class=wp-element-captionMaria Frisk tyttärensä Karinin kanssa ennen Amerikkaan muuttoa.

Pieni talo näytti minusta niin surkealta, ajattelin etten koskaan pystyisi nauramaan sen seinien sisällä. Se ei todellakaan ollut mikään talo, vaan pieni saunarakennus, oikea talo oli palanut poroksi ennen kuin me ostimme kiinteistön.

Pieni, laiha tyttö, syntynyt sodan aikana, matkusti Puolasta, missä hän oli syntynyt, Itä-Saksan kautta, sodan repimän ja monta kertaa pommitetun Hampurin kautta ja sitten miinanraivaajalla Helsinkiin tammikuussa. Vedet olivat jäässä ja jäänmurtaja toi meidät tulevan kotimaan satamaan.

Tämä on tarinani pähkinänkuoressa!

Mummo ja täti (äidin sisar) odottivat meitä Helsingissä, missä jaoimme pienen asunnon. Käynnit lakiasiaintoimistossa olivat aina ohjelmassa, kunnes saimme Nummelan kaupan allekirjoitettua. Äitini oli takaisin Suomessa, vaikkakaan ei Karjalassa, hänen mielestään kuitenkin riittävän lähellä.

(Sitten seuraavat rivit suomenkielistä tekstiä)

Olisin halunnut nähdä ison, mukavan talon, mutta siellä se mökki istui ja sen vieressä vessa, voi itku!
En osannut montaa suomalaista sanaa, kansa, kanssa, tuuli ja tuli, tai tulli, miten voi muistaa mihin se toinen kirjain laitetaan?

Vei jonkin aikaa oppia rakastamaan maata, mutta minä opin, Nummelaa rakastin eniten. Ei kestänyt kovin kauan, kun äiti ja isä kohensivat somaa pikku taloa, estivät tuulen tuiverruksen seinien läpi, jopa ulkohuone oli koristettu amerikkalaisten filmitähtien kuvilla.
Eräänä päivänä joku vieras pysähtyi kysymään äidiltäni, voisiko hän maalata kuvan meidän paikasta. Olen varma että äidistä tuntui hyvältä. Minä olin paikalla, minusta tuntui hyvältä.

Isä katkoi kaikki kuolleet oksat hedelmäpuista, äiti istutti kukkia, (suomeksi) keisarinkruunut… ja monia muita… ja minä kitkin rikkaruohoja. Erichillä oli työpaikka kaupungissa, hän työskenteli Postipankissa. Siksi hänellä oli vähän aikaa ja kiinnostusta maaseutuun, mutta Nummenkylä ja viikonlopputanssit olivat mitä tärkeimmät hänelle.

Karinin kolmas kirje on päivätty 31.12.2006:


Like a butterfly that takes it’s time to develop so did Nummela, and what a beauty it has become. I remember when our cottage looked like a plain cocoon, poor and colorless and then things started to happen. 
There was noise, children’s noise on our ”Hillside” most games were played behind our cottage in the ’wild lands’ on top of Vuorensyrja, many kids came, and sometimes we played Ei-Juu_Vaarinhousu – or just cops and robbers or we built entire communities out of sticks and stones. Osmo Vaananen was our master builder, he was a bit older and had ideas and he lived just next door with his Mom and I think an older brother. 
Marina, Pippe and Rene Bodalev, Raija and Mikko Lehtonen?? Marita and Pirkko Malmstedt, Leena and I and sometimes Airi and Heikki Velin joined our group and we hung out together and watched Nummela grow, each with our own hopes and dreams. There were more boys but I need to check on their names… 
When my Mummo visited us and it was dinner time she would stand outside and holler: ”KAISA! Essen!” At her command, I would quickly come down the hillside, and our games would be over for the night. The kids all went to their homes. When Leena heard my Mummo call me ’Kaisa’ that was it, I had a new name and the Kuulas, all of them, now referred to me as ”Kaisa”, it irritated me in the beginning, but I have come to love that name, it is on my keychain. 
My brother’s bike was my means to seriously get around, and when I was big enough to swing my leg over and sit on the seat I became the family’s shopper. Mom would give me a list and off I went to Aura in the Keskipiste to shop. In those days there were few choices. I learned to shop carefully, because as soon as I got home, my Mom would inspect all the groceries and share her opinions on the meat, was it too fat, was the color right, was the vegetable fresh, was the price good and thus I learned to be a critical shopper. Lessons I learned in Nummela are still in practice today. 
No niin Ritva, tässä taas Nummelan tarinoita…. 
Toivotan Sinulle oikein hyvää Uutta Vuotta, 
Kaisa

(Vapaasti suomennettu)

Kuten perhonen tarvitsee aikansa kehittyäkseen, niin tarvitsi Nummelakin, ja miten kaunis siitä on tullut. Muistan kuinka meidän mökki näytti koruttomalta laatikolta, surkealta ja värittömältä. Sitten alkoi tapahtua.

Siellä oli melua, lasten melua meidän Vuorensyrjässä. Useimmat leikit leikittiin mökkimme takana villissä maastossa Vuorensyrjän huipulla. Tuli paljon lapsia ja joskus leikimme leikkiä nimeltä ”Ei – Juu – Vaarinhousu” tai rosvoa ja poliisia tai rakensimme täydellisiä yhteisöjä oksista ja kivistä. Osmo Väänänen (pitäisi olla Osmo Väätänen) oli rakennusmestarimme. Hän oli vähän vanhempi ja asui aivan naapurissa äitinsä ja vanhemman veljensä kanssa.

Marina, Pippe ja Rene Bodalev, Raija ja Mikko Lehtonen??? (pitäisi olla Lahti), Marita ja Pirkko Malmstedt, Leena ja minä. Joskus Airi ja Heikki Velin liittyivät joukkoomme. Pidimme yhtä ja näimme Nummelan kasvavan, jokaisella oli omat toiveensa ja unelmansa. Siellä oli enemmänkin poikia, mutta minun täytyy tarkistaa heidän nimensä…

Kun mummo kävi meillä ja oli päivällisaika, hän tuli ulos ja huusi KAISA! Essen! (Kaisa, syömään!) Hänen komennuksestaan tulin nopeasti alas mäenrinnettä ja leikit olivat siltä illalta ohi. Kaikki lapset menivät koteihinsa. Kun Leena kuuli minun mummon kutsuvan minua Kaisaksi, sain uuden nimen. Kuulat kutsuivat minua Kaisaksi. Se ärsytti minua aluksi, mutta minun oli opittava pitämään tuosta nimestä, se on avainketjussani.

Veljeni polkupyörä oli keinoni päästä todella liikkumaan, ja kun oli tarpeeksi iso heilauttamaan jalkani tangon yli ja istumaan satulalla, minusta tuli perheen ostoksilla kävijä. Äiti antoi minulle listan ja lähdin kohti Auraa, Keskipisteellä ollutta kauppaa. Noina päivinä valikoimat olivat vähäiset. Opin ostamaan huolellisesti, koska kotiin tultuani äiti tarkasti kaikki tavarat ja sanoi mielipiteensä lihasta, oliko se liian rasvaista, oliko väri oikea, ja näin opin olemaan kriittinen ostaja. Opit, jotka sain Nummelassa ovat käytössä vielä tänäkin päivänä. 

Osa Karinin kirjeestä 13.2.2007:

From a cocoon to a Butterfly, or the metamorphosis of the sleepy little village of Nummela to the coveted suburb of Helsinki. With the super highways, the high living standard and the never ending desire of the Finnish peopla to be in or very near to the nature Nummela could easily be the answer.
Nummela will some day be this suburb, I can feel it and yet too much progress might change the splendor of my beloved kotipaikka of my youth. 

When I returned to Nummela having lived in the States for ten plus years, I visited Leena, as I always do on my trips home, Leena had a reporter from the local papers interview my Mom and I. I do not recall all the questions, but I remember saying that the big new store, where the kemikaliokauppa used to be, smelled and looked like any American store, even the products on the shelves were familiar. Later this realization made me sad. My Nummela was growing up and there was no stopping it.

On my last visit I stood on the steps which used to be connected our little cottage, the steps were all that was left of our mökki. To my great joy, I found the lilac bushes which my Dad had with some magic trick (!) planted in the natural wilderness behind our house. In my wildest dreams I could not imagine that our kallio would some day be dynamited and rows of modern homes would suddenly appear, and so they have.

Leena told me when this sleeping beauty, Vuorensyrjä II, was turnes into a big mess and my heart sank, first I did not want to return to Nummela. I wanted my memories remain sweet and private, I did not want to share my former land with strangers, I did not want the trees, which I loved, cut down for progress, my heart sang sad songs. My private Finland was under siege yet I needed to know that the job performed was fitting for the new people of Nummela. And since I have great admiration for the Finnish archtecture, and Leena’s words, that all looks ok, I am ready to take a look at Nummela. I want to see the new Nummela, visit with the spirit of the Old, and enjoy the Butterfly that has emerged out of the loving work of men like Viljo Kuula and Veikko Helle, their wives and children, their friends and country men and all the new people who call Nummela: ”HOME!”

(vapaasti suomennettu)

Kotelosta perhoseksi, tai Nummelan, uneliaan pikkukylän muodonmuutos Helsingin kadehdituksi esikaupungiksi. Johtuen erinomaisista moottoriteistä, korkeasta elintasosta, suomalaisten loputtomasta halusta olla luonnossa tai hyvin lähellä sitä, Nummela voisi helposti olla vastaus. Nummela tulee jonakin päivänä olemaan tämä esikaupunki, voin tuntea sen, mutta liian moni edistysaskel saattaa muuttaa rakastamani nuoruudenpaikan loiston.

Kun palasin Nummelaan asuttuani Yhdysvalloissa yli kymmenen vuotta, kävin Leenan luona, kuten teen aina matkoillani kotiin, Leenalla oli paikallislehden reportteri haastattelemassa äitiä ja minua. En muista kaikkia kysymyksiä, mutta muistan sanoneeni, että suuri, uusi kauppa, missä ennen oli ollut kemikaalikauppa, tuoksui ja näytti amerikkalaiselta kaupalta, myös tuotteet hyllyillä olivat tuttuja. Myöhemmin tämä toteamus teki minut surulliseksi. Minun Nummelani oli kasvamassa, ja sitä ei voinut mikään pysäyttää.

Viime käynnilläni seisoin rappusilla, jotka johtivat pikku mökkiimme, rappuset olivat kaikki, mitä oli jäljellä mökistämme. Suureksi ilokseni löysin sireenipensaat, jotka isäni oli jollakin kummallisella taikatempulla (!) istuttanut villiin luontoon talomme taakse. Hurjimmissa unelmissanikaan en voinut kuvitella, että meidän kalliomme jonakin päivänä räjäytettäisiin ja riveittäin moderneja koteja ilmestyisi äkkiä, mutta niin ne ovat.

Leena kertoi minulle, kun tämä nukkuva kaunotar, Vuorensyrjä II, muuttui suureksi sekasotkuksi. Masennuin, enkä aluksi halunnut palata Nummelaan. Halusin pitää muistoni suloisina ja ominani. En halunnut jakaa minulle ennen kuulunutta maata vieraiden kanssa, en tahtonut että rakastamani puut kaadettiin kehityksen tieltä, sydämeni lauloi surullisia lauluja. Yksityinen Suomeni oli muutostilassa, mutta tarvitsin tietoa, että homma jota toteutettiin, tehtiin Nummelan uusille ihmisille. Kun ihailen suomalaista arkkitehtuuria ja koska Leena on sanonut, että kaikki näyttää hyvältä, olen valmis katsomaan Nummelaa. Haluan nähdä uuden Nummelan, käydä siellä mukanani vanhan Nummelan henki, ja nauttia perhosesta, joka on kehittynyt rakastavasta työstä, jota sellaiset miehet kuin Viljo Kuula ja Veikko Helle, heidän vaimonsa ja lapsensa, heidän ystävänsä ja maanmiehensä, sekä kaikki ne uudet ihmiset, jotka kutsuvat Nummelaa KODIKSEEN, ovat tehneet.

Karinin kirje 23.3.2007 (sekä suomea että englantia):

Terveiset USA:sta
Another story that came to my mind …
Ma oksalla ylimmällä oon…
Usein kesäisin minä kirjoitin päiväkirjaani männyn oksalla istuen. Tämä puu seisoi aikoinaan suuren sireenipensaan toisella puolella juoksuhaudan alapuolella Väänäsen (pitää olla Väätäsen) palstan rajalla ja siitä sain nähdä Nummelaa moneen suuntaan sekä seurata lintujen ja ihmisten touhuja!

Aloitin kirjoittaa kun olin 16 vuotias ja usein vieläkin kirjoitan. Minulla on 18 kirjaa täynnä tarinoita.

I was able to climb that tree as long as my my hands were free to grasp the lower branches, thus my diary had to be secured under my belt with my pen tucked into my pocket. Once I reached the right size branch I sat down, wrapped my feet under the lower branach to stabilize myself and there I stayed on the shoulders of my tree until my entry into my book was written and my observations of Nummela were completed for that day.

Pihkaa usein jäi sormiin ja teki kädet likaisiksi koska kaikki tarttui siihen ja vesi sekä saippua ei tahtonut poistaa pihkaa. Siksi en kiivennyt puihin lauantaisin jos tanssit Nummenkylässä oli odottamassa.

My brother Erich, was well aware that I climbed several trees on our land and he watched me fall out of one. I made him promise not tell our Mom, else my climbing days would have been over.

Trees and I had sort of a love affair. I rejoiced in the variety, the beauty, the stregth and their overall usefullness. It did not matter too much what kind of tree it was, I liked them all, fruit trees, needle trees, decidious trees, Christmas trees and later in my life, palm trees – trees I I loved and often I spend time in their shadow laying on my belly watching a migthy ant carry away ”logs” many times her size.

Birches I was particularly fond of. I remember writing about a nuori, sorea, kaunis koivu for an essay in my Finnish language class. I called it ”Koivun rarina”.
Our birches in Vuorensyrjä were young Rohdus (raudus) birches, I watched them grow over the years and often touched treir trunk and felt the residue of their white bark on my fingers. I wrote a few words on the bark of one of our birches, it was my good bye to my beloved trees because my life was taking me to a far away land. I remember I hugged the stately, lovely tree and Ifelt the wind move the trunk and for a moment the tree and I and my Nummela were one.

Today – I looked outside a window of my house in a suburb of Chicago and I see the white trunk of our birch, who has weathered storms and ice and heat waves, standing there waiting for Spring to come.

Koivun pienet ”hiirenkorvat” tulevat pian julistamaan kevään tuloa. Linnut ovat jo laulaneet tulevasta pesästään minun koivussa, ne istuvat oksalla ylimmällä, niinkuin minä aikoinaan.
Kiitos taas, että sain muistaa…
Monin terveisin kaikille, Karin

(Vapaasti suomennettuna)

terveiset USA:sta
toinen tarina joka tuli mieleeni…

ma oksalla ylimmällä oon…
Usein kesäisin minä kirjoitin päiväkirjaani männyn oksalla istuen. Tämä puu seisoi aikoinaan suuren sireenipensaan toisella puolella juoksuhaudan alapuolella Väänäsen (pitää olla Väätäsen) palstan rajalla ja siitä sain nähdä Nummelaa moneen suuntaan sekä seurata lintujen ja ihmisten touhuja!

Aloitin kirjoittaa kun olin 16-vuotias ja usein vieläkin kirjoitan. Minulla on noin 18 kirjaa täynnä tarinoita.

(käännös)
Pystyin kiipeämään tuohon puuhun niin kauan kuin käteni olivat vapaana pitämään kiinni alemmista oksista, niin että päiväkirjani piti olla varmistettuna vyön alla ja kynäni pistettynä taskuun. Kerran tavoitin oikean kokoisen oksan jolle istuin, kiersin jalkani alemman oksan ympärille varmistaakseni itseni ja siellä viivyin puuni hartioilla kunnes merkintäni kirjaan oli kirjoitettu ja Nummela-havaintoni siltä päivältä valmiit.

(suomeksi)
Pihkaa usein jäi sormiin ja teki kädet likaiseksi, koska kaikki tarttui siihen ja vesi sekä saippua ei tahtonut poistaa pihkaa. Siksi en kiivennyt puihin lauantaisin jos tanssit Nummenkylässä oli odottamassa.

(käännös)
Veljeni Erich oli tietoinen siitä että kiipesin moniin puihin meidän tontilla ja hän näki minun putoavan yhdestä. Sain hänet lupaamaan ettei hän kertoisi meidän äidille, muutoin puuhun kiipeämispäivät olisivat olleet loppu.

Puilla ja minulla oli eräänlainen rakkaussuhde. Olin innoissani vaihtelevuudesta, kauneudesta, vahvuudesta ja niiden kaikkinaisesta hyödyllisyydestä. Ei ollut väliä, mikä puu oli kyseessä, pidin niistä kaikista, hedelmäpuista, havupuista, lehtipuista, joulukuusista ja myöhemmässä elämässäni, palmupuista – puita minä rakastin ja usein vietin aikaa niiden varjossa maaten mahallani, katsellen valtavaa muurahaista kantamassa ”pölkkyjä”, jotka olivat monta kertaa sen kokoisia.

Koivuja rakastin aivan erityisesti. Muistan kirjoittaneeni nuoresta, soreasta, kauniista koivusta suomenkielen aineen. Annoin otsikoksi ”Koivun tarina”.
Meidän koivumme Vuorensyrjässä olivat nuoria rauduskoivuja. Näin niiden kasvavan vuosien kuluessa ja usein koskettelin niiden runkoa ja tunsin niiden valkoisen kuoren jäljen sormissani.

Kirjoitin muutamia sanoja yhden koivumme kuoreen, se oli hyvästini rakastamilleni puille, koska elämäni oli viemässä minut kaukaiseen maahan. Muistan kuinka syleilin komeaa, ihanaa puuta ja tunsin tuulen liikuttavan runkoa ja hetken verran puu ja minä ja Nummelani olimme yhtä.

Tänään – katson ulos taloni ikkunasta Chicagon esikaupungissa ja näen meidän koivumme valkoisen rungon, joka on kestänyt myrskyjä ja jäätä ja helleaaltoja, seisoen odottamassa kevään tuloa.

(suomeksi)
Koivun pienet ”hiirenkorvat” tulevat pian julistamaan kevään tuloa. Linnut ovat jo laulaneet tulevasta pesästään minun koivussa, ne istuvat oksalla ylimmällä, niin kuin minä aikoinaan.

Kiitos taas, että sain muistaa…
Monin terveisin kaikille, Karin

Karinin uusin kirje Lockport, Illinois 27.04.2013

Now and then magic is at work! Actually quite often and in all sorts of places , even food!

Muistot jotka asuvat minussa, pienet, herttaiset ja aika suuret tulevat mieleen, kun jotakin tapahtuu. Taika on työssä!

Lumiset, valkoiset  vuoret ja niiden takana kirkas sininen taivas (Mohlerin perheen kakkoskoti Coloradossa,USA)  ja minä näin Suomen lippuja.
Jossain oli komea kakku uunissa ja tuoksui, mieleeni tuli oman äidin pikkuleivät, jotka minun koulukaveri halusi syödä yksinään, mutta siihen äiti ei suostunut; ne jaettiin.

Kirkossa kuulin osan Sibeliuksen Finlandiasta ja kyyneleet tulivat silmiin. Myöhemmin illalla Mariellan ja Matin kotona kerroin, miltä minusta tuntui, kun kuuntelin vanhan melodian, joka piirsi minulle kuvia Suomesta. Musiikki oli täynnä pakkasen paukkua. Se oli vakava, sitten lempeä, siinä oli auringon loistoa ja valkovuokkoja ja niin paljon Suomea.

Taika toimii.

Kotimaani on Suomen maa, varsinkin Helsinki ja Nummela ja makupalat ja juomat, joita sain maistaa runsaasti siellä. Niitä kaipaan – simaa ja tippaleipää. Mummon Karjalan piirakkaa, enon omenaleivoksia (Trube), isän hernekeittoa ja äitini uuniperunoita. Kalakukkoa tarjottiin, myös lipeäkalaa, mutta niistä ei tullut muistoja! Raparperi/mansikkamehu, se sana saa minut hymyilemään.

Olen ollut tänä vuonna yli 50 vuotta Amerikassa. Nummela on vieläkin yhtä tuore ja voimakas  muisto kuin vuosia sitten. Tunnen tuoksun ja kesän ensimmäiset kukkaset, ne keltaiset (!), sitten juhannusruusut. Sauna, kokko, Enäjärvi – villit mansikat ja niiden tuoksu, sokeriherneet ja avomaan kurkut!  Taika on työssä (My tongue licks my lips). Elokuussa sienet tulevat metsään, leppärousku, koivutatti, herkkutatti ja kantarelli ja pian sen jälkeen ensimmäinen kylmä yö ja bussi odottaa ja minä olen taas lähdössä kaupunkiin!

/><figcaption class=wp-element-captionKarin ja hänen miehensä Philip Mohler Chicagossa 2005.Kuva: Karin Frisk Mohlerin kokoelma