Aila Rosenqvist. Takana näkyy Pohjanrinne. Kuva: Rosenqvistin perheen kokoelma

Lapsuudestani muistan ne ihanat kesät kun leikimme pihalla aamusta iltaan. Leikkikavereita oli omasta takaa, mutta useasti lapsikatras kaksinkertaistui, kun kulmakunnan lapset tulivat pihallemme leikkimään. Meidän piha oli lapsiystävällinen ja saimme aika vapaasti rakennella erilaisia majoja yms. Pajan ympäristössä oli kaikenlaista jännää mm. kengitettäväksi tulleet hevoset. Me lapset viihdyimme omassa pihassa ja siitä äiti ja isä olivat mielissään.

Majoja rakensimme useita. Yksi maja oli aina ruokakauppa. Jokainen meistä halusi olla kaupanmyyjä ja ratkaisimme ongelman siten, että vuoropäivinä kukin sai olla kauppias. Kyllä kekseliäisyys oli huipussaan, kun kehittelimme kauppaan myytävää. Esim. kivet olivat perunoita, voikukanlehdet silliä, voikukan kukka murskattiin voiksi, männynkaarna oli leipää, vähän ohuempi kaarna oli piparkakkuja ja lahonnut puun sisus oli lihaa. Näitä tuotteita kaupassa sitten myytiin ja innolla ostettiin. 
Leikkikodin astioina olivat vanhat ruosteiset purkit ym. käytöstä poistettu romu. Kekseliäisyys oli tässäkin valttia. Kodit sisustimme puulaatikoilla sekä laudanpätkistä kyhätyillä rakennelmilla ja ikkunalla kukoisti ruukkuun istutettu voikukka. 

Talvisin hiihdimme Nummelan harjulla ja laskimme mäkeä loivassa ja jyrkässä linjassa. Kotiin tultuamme nahkaiset monot olivat aivan märät ja täytimme ne tiukasti rypistetyllä sanomalehdellä ja laitoimme ne uunin päälle kuivumaan. Aamulla monot olivat taas kuivat ja käyttökunnossa.

Muistan, kun talvi-iltaisin kuuntelimme radiosta kuunnelmia ja me tytöt neuloimme monosukkien varsia. Äiti neuloi sukkiin kantapään ja me taas jatkoimme neulomista kärkikavennukseen asti. Villasukkia kului paljon.

Aila ja polkupyörä 1954. Takana Laakson verstas ja oikealla Metsäpirtti ja sen ulkorakennus. Kuva: Rosenqvistin perheen kokoelma