Kuoppanummentie 22

Pekka Laustio muistelee:

Pekka Laustio (1935) on kertonut kuinka häntä harmittaa ja hävettää vanha muisto:

Urheilukentän maa-alue kuului Nissolan tilaan. Ilmeisesti alue siirtyi Vihdin kunnan omistukseen 1950-luvun loppupuolella. Sitä ennen Nummelan nuoret pelailivat ja urheilivat silloisella torilla ja joidenkin omakotitalojen tilaville tonteille raivatuilla kentillä.

Ja sitten siitä urheilukentästä ja harmittavasta tapauksesta. Perustettavan urheilukentän alueelta oli puut kaadettu ja kannot raivattu. Maata piti vielä ajaa tasaiseksi ja tiiviiksi.

Viljo Kuula ja Valfrid Jokisuu tulivat Tuusalle kysymään, voisiko Pekka tulla traktorilla tasoittamaan kenttää. Pekka oli tuolloin 15- 16 -vuotias. Äiti oli määrännyt pojan pyyhkimään salin lattiaa. Hän oli perustellut, kuinka tärkeää pojankin on osata siivota. Siellä hän sitten konttasi pesuämpärin ja rätin kanssa salissa, kun herrat tulivat asiaansa Pekan isälle esittämään. Juuri tämä tilanne on pysynyt Pekan mielessä harmittavana vuosikymmenet.

Pekalla ei tietenkään ollut ajokorttia, mutta traktoria hän sai ja osasi ajaa. Traktorin perään oli kiinnitetty vedellä täytetty ”tynnyri”, joka oli painava ja tasoitti hyvin maan. Se perustustyö tuli tehtyä.

Myöhemmin Pekka muistaa usein olleensa traktorilla lumitöissä kentällä. Tie, joka vieläkin kulkee Vihdintieltä Kuoppanummen koulun sivuitse Kuoppanummentielle, piti myös aurata. Sitä pitkin kuljettiin kentälle.

Nummelan Urheilukenttä Oy:n osakekirja 1950. Kentän rakennutti osakeyhtiö, jolta kenttä siirtyi kunnan omistukseen. Osakekirjan omistaa Terttu Alanko. Kuva: Terttu Alangon kokoelma

Armi Salenius muistelee

Tarina

Urheilukentällä harjoiteltiin Nummelan Kisaajien aikaan harjoituksissa, mutta paljon myös ihan omin nokkineen. Urheilukentän ulkovessa sijaitsi kentän etukaarteen takaosan kohdalla kuusikon laidassa. Siellä olen polttanut ensimmäisen ”tupakkani”, ja samalla poltin myös silmäripseni, kulmakarvani ja otsatukkaani. ”Tupakka” oli Hiidenveden rannalta kerättyä kuivunutta järviruokoa. Serkkuni Eeva-Liisa oli ottanut tulitikut kotoaan ja niin me sitten harjoittelimme – vähän kehnoin tuloksin tupakkayhtiöiden kannalta. Kummastakaan ei tullut tupakoitsijaa. Olin varmaan joku kuuden vanha ja Eeva-Liisa seitsemän. En muista mitään rangaistuksen tapaistakaan liittyneen paljastumiseen. Mutta kait sitä nyt torut tuli. Mahtoi vanhempia salassa naurattaa oma-aloitteisuutemme.

Varsinainen pukukoppi, mikä vielä ainakin rungoltaan on olemassa, on rakennettu 1955-1956 paikkeilla. Sitä rakensivat Kauko Sassi ja isäni Eino Salenius ja taisi siinä olla mukana vielä Svahnin Vienokin. Mieleeni on jäänyt kuinka olemme ilmeisesti Kimmon kanssa vieneet iltapäiväkahvit isälle työmaalle. Kahvi oli ajan tavan mukaan lasipullossa, joka oli sujautettu villasukan sisään, jotta juoma pysyi lämpimänä. Kentälle mentiin aina metsän kautta.

Pituushyppyä ja juoksua harjoiteltiin ihan omatoimisesti. Muista lajeista korkeushyppy tapahtui meidän pihalla, jonne Pasi oli rakentanut telineet. Sopivin välein hän oli lyönyt naulat, joiden päälle rima asetettiin halutulle korkeudelle. Alastulo tapahtui hiekkakasaan.

Kuulan työntöä harjoiteltiin omassa pihassa myös, koska isällä oli pieni, kevyt kuula, jossa oli sormen mentävä reikä. Urheilukentän korkeushyppytelineet ja muut irtovälineet olivat lukkojen takana muina kuin virallisina harjoitusaikoina. Nummelan Kisaajien harjoitukset taisivat olla pari kertaa viikossa. Ja kyllä me harjoiteltiin. Kunnan kisoissa menestys seurana oli melkoinen, meitähän oli linja-autolastillinen nummelalaisia kirkonkylän kentälle menossa. Kolmiottelu (juoksu, kuula ja pituus) ja viestijuoksu, nehän ne olivat tyttöjen lajit tuolloin.

Kimmo Salenius muistelee:

1950-luvulla Nummelassa syntyneenä ja siellä koko ikäni asuneena voin todeta, että Nummela oli 1960- luvulla kompakti kylä. Ympyrät olivat tosi pienet rajoittuen pisteeseen, Lohjantien kouluun ja urheilukenttään. Urheilupaikkoja oli Vihdintiellä entisen Nesteen huoltamon paikalla ollut kenttä, jossa pelattiin pesäpalloa. Lohjantie 2:n tontilla olevalla Mannströmmin tontilla yleisurheiltiin ja uimahallin hiekkakuopan reunoilla talvisin laskettiin suksilla.

Kesäisin 1960-luvulla urheilukentän eteläreunalla oli varasto, jonka ympärillä naapurin lapsien kanssa vietimme aikaa, pelaten mm. kymmentä tikkua. Ympäristössä oli mukavasti piilopaikkoja ja varasto antoi näkösuojaa. Toinen mieluisa paikka oli urheilukentän eteläpuolella oleva polku, joka kulki maakasojen yli. Maa-aines oli savipitoista, joten kostealla kelillä käytiin siellä pyörillä ”sutimassa”. Aina välillä tie vei myös radan yli Enärantaan, jossa kävimme sikoja katselemassa ja ruokkimassa.

Kesällä pelattiin jalkapalloa ja harrastettiin yleisurheilua. Talvella laskettiin mäkeä, hiihdettiin ja kerran viikossa sunnuntaina oli Kisaajien sarjahiihdot työväentalolla. Latu kierteli harjun kupeessa. Se alkoi ja päättyi työväentalolle. Luistelua ei kovin nuorena tullut harrastettua ja jääkiekoksi se muodostui kuusikymmentä luvun alussa. Jääkiekkoa pelattiin aluksi urheilukentällä olevalla luistinradalla, jossa oli muutama lauta reunana. 

Nummelan Palloseuran perustamisen jälkeen 1964 laji alkoi kasvaa. Syksyllä 1964 oli kentällä kaukalon rakentamistalkoot, jossa kylän miehet rakensivat ensimmäisen kaukalon. Me kylän pojat, minä mukaan lukien, pyörimme siellä mukana. Kaukalo pystytettiin aluksi urheilukentälle, josta se aina keväisin purettiin pois. Muutaman vuoden kuluttua kaukalo sai pysyvän paikan urheilukentän alapuolella, jossa nykyisin on jäähallit. Kaukalo oli ensin urheilukentän suuntaisesti, mutta huoltorakennuksen valmistuttua kaukalo siirtyi lähelle nykyistä jäähallia. 

Alkuaikoina urheilukentän koppi oli talvisin ajoittain kuin sauna. Kopissa oli kamiina, jota lämmitettiin ajoittain tosi kuumaksi. Kelpasi siellä nuorison viettää aikaa. Valtaosa kuitenkin viihtyi myös kaukalossa, usein jopa niin kauan kuin valot paloivat. 

Keväisin lumien sulamisen aikaan pojat kiertelivät kaukalon ympärillä etsien talvella hankeen hävinneitä kiekkoja. Parhaimmillaan niitä saattoi löytää kymmenen. Eri asia uskalsiko niitä kaikkia pitää, koska silloin oli tapana kaivertaa kiekkoihin omat tunnuksensa. 

Talvisin kentällä järjestettiin useita erilaisia talviriehoja, joilla kerättiin rahaa jääkiekkotoiminnan ylläpitoon. Muistaakseni Nummelassa on käynyt helsinkiläisiä joukkueita pelaamassa talviriehassa. Myöhemmin 1970-luvulla olen ollut Vihdin Sähkön moottorikelkalla kuljettamassa lapsia ahkiolla ympäri kenttää.

Nummelan Urheilukentällä talvella 1956 vasemmalta Ulla-Maija Lindfors, Eira Helle, Matti Linnakoski, Raimo Lindström, Timo Karvinen, Timo Färm, Terttu Helle. Matti Linnakosken edessä Ritva Vironen vieressään Markku Aho. Edessä pienet lapset Kaija, Lasse, Sirkka-Liisa ja Annukka Kallio. Kuva: Ulla-Maija Laakson kokoelma

Tarina

Toimintaa Nummelan urheilukentällä 1950- ja 1960-luvulla Mervi Lemmetyisen, ent. Sassi ja Eeva-Liisa Tapion, ent. Sassi muistelemina:

Kenttä sijaitsi samalla paikalla, Vihdintien varressa, missä se on nykyisinkin. Silloin ei kentän ympärillä ollut muuta kun puustoa. Paikka oli suojainen, tuuli ei pahemmin päässyt haittaamaan urheilulajeja.

Talvella keskelle kenttää jäädytettiin luistinrata ja siellä oli yksi katulamppu valaisemassa.

Kentän lumenluonti pelasi pääosin meidän käyttäjien toimesta, kentällä oli lapioita ja kolia. Jos oli satanut lunta niin ne ketkä menivät ensimmäisinä sinne, putsasivat radan.

Tämä toimi hienosti lämmittelynä, innokkaita ”kolaajia” oli usein enemmän kun välineitä. Kenttä ei ollut suuruudella pilattu, mutta siellä pelattiin ”lätkää” ja tehtiin piruetteja ja luisteltiin sulassa sovussa.

Jos pojilla oli peli, emme me tytöt päässeet radalle, mutta me kannustimme omiamme kentän laidalla.

Siihen aikaan täällä oli vain yksi hallitseva maalivahti, Ahon Markku. Muilla ei nimittäin ollut kunnollisia tamineita tähän tarkoitukseen, hänellä ne oli viimeisen päälle.

Me tytöt olimme nähneet TV:stä taitoluistelua. Kentälle siis vain harjoittelemaan kuvioita, tekniikasta ei ollut mitään tietoa. Ensin pyllähdettiin takamuksillemme tai kompastuimme polvillemme, mutta kyllä muutama temppu onnistuikin. Pikaluisteluakin kokeiltiin, mutta vauhdissa huomasi kaunoluistimien terien olevan liian lyhyet ja niissä oli vielä se sahalaitakin kärjessä. Terän tökätessä jäähän, sitä oltiin nenällään jään pinnassa. Kenttää kiertämään tehtiin myös hiihtolatu ja jonkinmoisia kilpailujakin siinä pidettiin.

Kallion serkukset luistelemassa 1956. Kaija, Ulla-Maija edessään Lasse, Sirkka-Liisa ja Annukka. Kuva: Ulla-Maija Laakson kokoelma

Kesällä kausi alkoi aina talkoilla lumien sulettua ja kentän kuivuttua. Silloin kitkettiin rikkaruohot suorituspaikoilta ja juoksuradalta.

Juoksurata oli täysimittainen 400 m. ja sen pinta oli hiilimurskaa. Sievisen Alpo oli yksi, jonka toimesta kentällä oli joka viikko harjoituksia kenttälajeissa niin kun juoksuradallakin. Harjoittelimme kovasti , koska halusimme osallistua kilpailuihin liittokisoissa ja kunnanmestaruuskisoissa. Olimme mukana yksittäislajeissa sekä viestinjuoksussa.

Vietimme paljon aikaa urheilukentällä, koska meiltä ei ollut sinne matkaa kun parisataa metriä. Siellä oli muitakin Nummelan lapsia ja nuoria. Se oli silloinen kohtaamispaikka.