Helander Kustaa

Vuonna 1900 ajokalu- ja kengitysseppä Kustaa Helander (* 1871 Nummi) oli tullut Nummelaan ja ostanut Tuusan talosta lähes puolen hehtaarin tontin, Vierinteen Vihdintien varrelta. Koti ja paja sijaitsivat samalla tontilla. Ammatissaan Kustaa oli erittäin arvostettu. Seppä Helander kuoli vuonna 1942.

Pajan osti myöhemmin Helanderin apulaiseksi tullut seppä Lauri Sievinen ja siirsi sen Vihdintien toiselle puolelle.

Sievinen Lauri

Seppä Lauri Aleksander Sievinen (*1896 Hollola) tuli vuonna 1925 Iitistä Nummelaan seppä Helanderin apulaiseksi. Hän oli jossain tavannut Almus Metson, joka oli kertonut Laurille, että Nummelassa tarvitaan kengitysseppää.

Oltuaan ensin seppä Helanderin apulaisena Lauri Sievinen osti tämän vanhan Vierinteen tontilla olleen pajan. Työväentalolle johtaneen polun vierestä paja siirrettiin Vihdintien

toiselle puolelle tontille, jonka Lauri Sievinen oli 1930-luvun lopulla ostanut Tuusan isännältä. Tontti sai nimen Ahjola.

Sekä Lauri että hänen vaimonsa Alma olivat aktiivisesti mukana työväenyhdistys Elon toiminnassa. Lauri Sievinen oli johtokunnan sihteerinä jo vuonna 1926 ja sen jäsenenä lähes joka vuosi aina vuoteen 1948, jolloin hän kuoli.

Nordström Oskari (Oskar)

Seppä Oskar (Oskari) Edvard Nordströmillä (*1877 Vihti) ja hänen vaimollaan Sigrid Elin Vilhelmiinalla (*1880 Vihti, o.s. Liljeström) oli suuri 0.545 hehtaarin tontti (Hemmilästä lohkottu Mäntylä) Lohjantien kahden puolen. Asuinrakennus oli tien alapuolella ja paja yläpuolella, missä taloa vastapäätä aivan tiessä kiinni oli myös pieni sauna.

Oskari oli ns. ajokaluseppä. Hän kuoli vuonna 1951 ja Sigrid 1965.

Kalle Långström

Seppä Kaarlo (Kalle) Vilhelm Långström (*1877 Vihti) tuli Niemenkylän Högkullan Friikoolista Nummelaan vuonna 1900. Myös Kallen isä Juho oli seppä ammatiltaan. Ennen naimisiin menoa Kalle oli työskennellyt sekä isänsä pajassa että Fiskarsissa.

Veikko Helle on kertonut seuraavaa: ”Kalle oli karkaisuseppä ja merkittävin kylän sepistä. Siihen aikaan sepän oli taottava työvälineet ja siinä Kalle oli mestari. Hänen ammattitaitoaan pidettiin suuressa arvossa.” Kalle Långström kuoli vuonna 1948 Nummelassa. Hänen poikansa Erkki jatkoi työtä isän perustamassa pajassa.

Erkki Långström

Erkki Långström (*1924 Vihti) oli erittäin kuuluisa taidoistaan. Hän pystyi takomaan raudasta mitä upeimpia nimekkäiden suunnittelijoiden piirtämiä töitä, portteja, takanluukkuja ym. Vihdin siunauskappelin portit ovat vielä jäljellä, sen sijaan monet kauniit takanluukut ovat talojen purkamisen yhteydessä joko hävinneet kokonaan tai siirretty jonnekin muualle.

Erkki Långströmin apua tarvitsi myös kuuluisa voimamies Nikolai Hautaviita, joka esiintyi 1950-luvun alussa Nummelan Seuratalolla. Erkki oikaisi voimamiehen taivuttamat rautakanget taas seuraavaa esiintymistä varten.

Erkki Långström kuoli vuonna 1963 tapaturmaisesti työnsä ääressä.

Rosenqvist Aarne

Seppä Aarne Jalmari Rosenqvist (*1918 Vihdissä) oli sepän poika ja sai sepän oppeja jo lapsena isänsä pajassa Herrakunnalla.

Vuonna 1945 aloitettiin Vihdintien varrelle rakennusmestari Esko Säiläkiven sunnitteleman omakotitalon rakennustyöt. Omaan taloonsa perhe muutti Vihtijärven kylän Kuuselan mailta.

Aarne Rosenqvist oli kuullut, että naapurissa asunut seppä Lauri Sievinen oli jättämässä työnsä. Rosenqvist vuokrasi samantien Sievisen pajan (1945).
Jo kerran aikaisemmin Vihdintien toiselta puolelta siirretty seppä Helanderin pajarakennus siirrettiin miehissä ns. Hellen tien eli nykyisen Jäähykujan yli. Alla oli pitkiä, pyöreitä parruja ja vintturin avulla harmaa, maalaamaton paja vedettiin Rosenqvistin tontille.
Tuossa pajassa kengitettiin vielä hevosia.

Vuosina 1958-1959 vanhan pajan viereen rakennettiin ns. muottivaluna uusi verstasrakennus. Eristeenä oli sahanpurua ja välikatto betonia. Anna-Liisa Rosenqvist on kertonut, että vanha paja poltettiin pikkuhiljaa pannuhuoneessa.
Aarne Rosenqvistin kanssa työskenteli joskus sepänsällinä hänen veljensä Arvo Rosenqvist. Uuteen pajaan seppä suunnitteli ja toteutti konevasaran, joka oli suurena apuna raskaissa taontatöissä.

Aarne Rosenqvist muistetaan Nummelassa erinomaisena seppänä, joka korjasi ”mitä vain” ja sanonta kuuluikin: ”Kukaan ei ole seppä syntyessään paitsi seppä Rosenqvist”. Seppä korjasi erilaisia peltotyökaluja, traktoreita, takoi auranvanteita ja teki lähes kaikkea mitä raudasta voi tehdä. Hän teki myös erilaisia taidetaontatöitä. Esim. taidemaalari Kaapo Rissalalle hän takoi useat portit, joissa oli kaikenlaisia kiemuroita ja pieniä lehtiä. Taidetaontatyöt vaativat myös taiteellista silmää ja kykyä taivuttaa ja takoa kuuma rauta monenlaiseen taiteelliseen muotoon. Myöhemmin iso työllistäjä oli kauhakuormaajien kauhojen kynsien hitsaus. Aarne Rosenqvist jäi eläkkeelle vuonna 1983. Hän kuoli vuonna 1992.

Sepät 1910-40 luvun Nummelassa (Karhumäki Urho)

Seppä Långströmin paja kansalaissotaa edeltäneeltä ajalta. Kuvassa seppä Kalle Långström, sällit Urho Tallgren ja Kustaa Myllymäki sekä lapset Väinö, Lauri ja Irja Långström sekä Ahtelan ”Poote”. Kuvasta heijastuu sen aikainen maataloustekniikka. Pihalla useita hevosauroja ja kovapyöräiset rattaat. Kuva: Veikko Helteen kokoelma

Sisäkuva pajasta 1920-luvulta, toinen oikealta seppämestari Kalle Långström

Kirjailija Urho Karhumäki kuvaa teoksessaan ”Viulu ja posetiivi” varsin tunnistettavasti monia nummelalaisia seppiä. Ote kirjan sivuilta 363-364.

Seppiin nähden olimme kylässä omavaraisia. Minä jouduin suorastaan asumaan vasaran ja alasimen välissä, kahdenkin vasaran. Nurkillamme kalkutteli kolme seppää. Yksi oli erikoistunut hevosenkengittäjäksi, toinen oli hyvä teräseppä, kolmannella oli toimelias vaimo ja tytär, oli kai näillä toisillakin, mutta kuinka sen nyt näin tulinkaan kiikarillani nähneeksi ja tässäkin ulos naputelleeksi!

Teräseppä oli hupaisa lähinaapuri, niin kuin kaikki toisetkin omalla tavallaan. Istuimme usein yhdessä iltaa, kevätiltaa, syysiltaa . . . väliin hänen pajassaan tai hänen puutarhakeinussaan kiikkuen. Joskus sunnuntaisin hän pyhäpukimissaan käväisi meillä. Hän oli sepänpoika, raudan syntysanat olivat siis perittyjä, osa maailmalta hankittuja, kokemusten kaukalossa karkaistuja. Mielellään hän niistä kertoili, niin isäpapan kuin Billnäsin ajoista; sielläkin vanhassa rautaruukissa ja lapiotehtaassa hän oli nuoruutensa päivinä ollut kalkuttelemassa.

Hänen muistelmajuttunsa juoksivat hauskan leppoisasti ja ilta kului rattoisasti. Kaikkea muuta hän ymmärsi, vaan ei henkivakuutusta. Nuoruudenpäivinänsä hän oli ottanut tuhannen markan vakuutuksen, kolmekymmentä vuotta maksanut, nihrannut, kerran sanoi lehmänkin myyneensä saadakseen kuittirahat, sitten juuri rahojen nostoaikaan sattui maailmansodan inflaatio, mistä johtuen hän kolmenkymmenen vuoden säästöillänsä sai ostetuksi puoli lehmää, ruhona. Eipä ihme, että se oli hänen mielestään vuotanut hiekkaan, koko pitkäaikainen touhu ja hitsaaminen. Ammattimiehenä sain hänelle parhaani mukaan todistella, ettei se sittenkään ihan hukkaan ollut mennyt, olihan kuitenkin tullut tehdyksi jotakin ja siinä sivussa myös jotakin muuta, niin kuin näistä hyvistä pajakamppeista, vasaroista, lapsista ja huviloista näkyi.

Kerran me sitten jouduimme sitä hänen huvilaansa sammuttamaankin, kun pärekatolle lennähtäneestä kipunasta syttyi tuli. Lähinaapurina jouduin ensinnä hätiin pikku ruiskuni kanssa. Saimme tulen hiljentymään ja sammumaankin lopulta, rakennuksen yläkerta vain paloi. Mutta hän rakensi sen entistä ehommaksi ja pisti peltikaton.