Kertomuksia henkilökunnalta ja henkilökunnasta.
Väinö Pircklén
Vihdin Sähköyhtiön henkilökuntaan 41 vuotta kuulunut Väinö Pircklén on Luoteis-Uusimaan haastattelussa marraskuussa 1991 kertonut:
1950 tulin 24-vuotiaana Vihdin Sähkön palvelukseen. Aluksi pääsin rahastamaan sähköstä. Tuohon aikaan kierrettiin yhtiön toimialue kolmen kuukauden välein. Luettiin mittarit ja laskutettiin sähkö- ja siihen liittyvät maksut. Rahat kerättiin saman tien ja kuitti kirjoitettiin heti paikan päällä. Vihdin Sähkön toimialueella oli kolmisentuhatta sähkön kuluttajaa.
Sähkönrahastuksesta minut siirrettiin yhtiön myymälään, jossa toimin lopulta myymälänhoitajana ennen seuraavaa siirtoa varastoon. Varastotyön lisäksi toimenkuvaan kuuluivat myös yhtiön ostot. Vuodesta 1965 hoidin kaikki yhtiön hankinnat. Varastossa oli silloin n. 3500 tuotenimikettä.
Unto Kaliranta
Unto (Unski) Kaliranta jäi eläkkeelle 1991. Vihdin Sähkö Oy:n henkilökunnan lehdessä Vilkku (2/94) hän on muistellut mm. työtapoja 44-vuotisen työsuhteensa alkuajoilta.
”Tultuani Vihdin Sähkön palvelukseen 1947 olivat työtavat esim. verkostonrakentamisen osalta melko alkeellisia verrattuna nykyiseen.
Olin jo aikaisemminkin oppikouluvuosien kesäloma-aikoina linjanrakenne- ja korjaustöissä. Rakensimme uusia liittymisjohtoja rautalangasta, olipa materiaalina joskus jopa piikkilangan pätkiä. Sodan jälkeen aika hiljalleen parani ja kuparijohtoa alkoi saada, mutta sen saamiseksi piti antaa voita ja läskiä.
Linjat, joita rakensimme, olivat melkein yksinomaan valaistusta varten. Joissakin maalaistaloissa oli puimakone, joka tarvitsi 3-vaiheliitynnän. Puimalan seinälle vedettiin ainoastaan 3-vaihejohdinta, 0-johdinta ei moottorissa käytetty. Määräykset eivät sitä silloin vaatineet. Puintimoottorin käynnistäjällä pitikin usein olla kumihansikas kädessä, koska moottorin käynnistämisestä sai muuten kovan sähköiskun.
Johdonrakennustyössä pylväskuopat kaivettiin lapiolla ja kaivinkauhalla. Pylväät nostettiin miesvoimin nostohankoja käyttäen. Minkäänlaista pylväiden kyllästystä ei käytetty. Jos oli kysymyksessä tuoreet pylväät, oli pystytystyö melko raskasta. Pylväiden niin sanottua ”Osmo” kyllästettä alettiin käyttää 1950-luvulla. Siinä pylvään latva ja tyvi käsiteltiin ”Osmo” nimisellä kyllästysaineella pensseliä käyttäen.
Myöhemmin rakennettiin Vihdin kirkonkylään kyllästyslaitos, jossa pylväät painekyllästettiin. Johdon rakentamisessa tarvittavat pylväät kuljetti paikoilleen hevosmies. Samoin hän kuljetti paikalle tarvittavat kivet. Pylväät tuettiin pystytysreikiin kivillä. Hevosmiehistä on jäänyt mieleen Vihdin Ristilässä asunut Otto Tillander. Hän oli siitä erikoinen, että hän käytti tupakkamälliä, joten hänen suupielensä olivat aina ruskeat. Hän jätti päältään pois villapaidan vasta kun hän näki luonnossa ensimmäisen paarman.
Mestarina ja pomona meillä kirkonkylän miehillä oli Arvo Lindroos, jota kutsuttiin Roopeksi. Ulkojohtotöitä tehtiin ainoastaan kesäisin. Vanhoissa verkostoissa tehtiin myös korjauksia. Lahoja pylväitä tuettiin juurituilla ns. natsoilla. Tällaisissa vanhan verkoston korjaustöissä käytiin Vihtijärvellä saakka. Matkat tehtiin polkupyörillä. Polkupyöriin sidoimme lapiot, kanget ja kaivinkauhat. Nostohangot sidoimme pyörien perään niin, että varret raahasivat maata. Voi arvata kuinka teräviksi kuluneita varsien päät olivat ehtiessämme Vihtijärvelle. Työaika paikan päällä ei ollut kovin pitkä, koska illaksi ajoimme taas kotiin. Usein kilpaa.
Tullessani keväällä 1947 vakinaisesti yhtiön palvelukseen ja koska verkostotöitä tehtiin ainoastaan kesällä, pääsin talveksi Roopen oppipojaksi sisäasennustöihin. Asennustyöt asuinrakennuksiin tehtiin yksinomaan putkilangalla, jota nimitettiin kuulajohdoksi.
Aluksi sain ainoastaan kannatella johtoa mestarin kiinnittäessä sitä. Roope oli ankara mestari enkä välillä hänen mielestään osannut kunnolla kannattelua. Lopulta meistä tuli kuitenkin hyvät ystävät ja tämä ystävyys jatkui hänen kuolemaansa asti.
Asennustöissä hiljalleen edistyin tutkimalla alan kirjallisuutta, joten sain mestarilta vaativampia töitä. Sain kiinnitellä kytkimiä ja pistorasioita ja jopa kytkeä jakorasioitakin. Siitä se ura hiljalleen urkeni.
Teimme Lindroosin kanssa monta vuotta töitä yhdessä, kunnes toimitusjohtaja Lennart Saarinen siirsi minut piiriasentajaksi Jokikunnalle, mistä parin vuoden päästä siirryin Nummelaan ja ryhdyin mittarinlukija-rahastajaksi. Luin mittarin kohteessa, laskin kulutuksen ja perin maksun.
1953 ryhdyin jälleen asennustöihin. Toimittuani näissä verkostonrakennus- ja sisäjohtoasennustöissä siirryin 1960 myynnintarkastajan tehtäviin ja 1965 muutin Nummelaan vasta valmistuneeseen toimitaloon. Tässä tehtävässä toimin eläkkeelle siirtymiseen 1991 saakka. On ollut mielenkiintoista nähdä yhtiön kehitys vaatimattomasta sähkölaitoksesta maamme suurimpien joukkoon. 1947 oli sähkönkäyttäjiä noin 2000 ja tehohuippu 0,7 MW.”