Sainio.O T:mi (yritys) – Nummelaan Kylähistoria

Olavi (1914 Hollola) ja Eila, o.s. Tylli (1912 Viipuri) Sainio muuttivat lastensa Raimon (1941 Helsinki) ja Mariannen (1948 Helsinki) kanssa 1948 Helsingistä Nummelaan. Koti oli Kalle Laineen talossa Omapohja II. Talon alakerrassa alkoi T:mi O. Sainion toiminta samana vuonna. Aluksi valettiin kynttilöitä ja tehtiin kynttilänpidikkeitä. Sesonkitavarana ne eivät riittäneet ympärivuotiseen elantoon. Säännöstely oli päällä ja kaikesta tavarasta oli huutava pula.

Haavoittuneena, armeijan huoltojoukkoihin siirrettynä aliupseerina vietetty aika koitui onneksi. Huollossa sodan aikana palvelleet upseerit olivat siviilissä kunnostautuneet liikemiehinä ja palasivat rauhan tultua liiketoimintaan. Ystävyyssuhteet auttoivat alkuun. Aseveljet hankkivat raaka-aineita ja tarvikkeita ja T:mi O. Sainio valmisti heille tavaroita. Armeijan ylijäämävöistä ja nahkavuodista tehtiin siviilivöitä, partiovöitä, koiran kaulapantoja ja talutushihnoja yms.

1949 tehtiin töitä Eklundin Ellin talossa Kuusela ”Varkaanaron tien varressa”. Verstaana oli aluksi ns. pikkukamari ja varastona veranta. Elli ja hänen poikansa Erkki pitivät suuren salin itsellään. Seuraavana vuonna oli töissä jo sen verran väkeä, että salikin vuokrattiin. Nahkatavaroiden valmistuksessa olivat mukana ainakin Taimi ja Arvo Vaajoki.

1950-luvun vaihteessa Oy Nars Ab Pietarsaaresta alkoi valmistaa yksivärisiä muovikalvoja. Eklundin talon etuhuoneeseen tehtiin neljä metriä pitkä leikkuupöytä, jolle aluksi Arvo Vaajoki ja myöhemmin Toivo Vikman ja Veikko Rantanen nostivat muovikangasrullan, levittivät sen auki ja kaavan mukaan leikkasivat puukolla kappaleet. Pystyleikkuri olisi sulattanut muovin. Kuuselan sali oli työtila, jossa oli ison pakkauspöydän lisäksi saumauskoneet, joilla muovituotteet valmistettiin. Hinnastosta löytyi kemikaliokaupoille suihkuhattuja, suihkuverhoja, saunapusseja, kenkäpusseja ja vauvanhousuja sekä ns. laihdutushousuja. Vaatekaupoille oli sadetakkeja, sadeviittoja ja vaatepusseja.

Amerikkalaiset olivat jo ennen sotia keksineet tavan valmistaa PVC-muovirakeista rullalle käärittävää kalvoa ja sodan aikana kehittivät laitteen jolla liittää kangaskappaleita vedenpitävästi yhteen. Kysymyksessä oli eräänlainen radiolaite, jossa lähetin ja vastaanotin olivat samassa työpöydässä. Kun lähettimen antenni lähetti radioaaltoja millin tai parin päässä olevaan vastaanottimen antenniin ja väliin pantiin yhteen liitettävät muovinkappaleet, yhdistyivät nämä pitäväksi saumaksi. Koneita kutsuttiin suurjaksosaumaajiksi. Suomessa oli sodan jälkeen ainoastaan yksi radiolaitteita valmistava yritys. Se oli Pitäjänmäellä toimiva Helvar. Sillä oli sodanajan peruja hyvät yhteydet Ruotsiin, mistä malli käytiin kopioimassa. Helvarin toimesta saatiin aikaiseksi 1 kw tehoinen vapaasti lattialla seisova, työtasolla varustettu kone, jolla voitiin saumata PVC-muovin kappaleita yhteen korkeintaan 15 cm pätkä kerrallaan.

Kuuselan salissa näitä ”Helvareita” oli parhaimmillaan 5-6 kpl. Savu nousi ja noituminen kuului kun saumaajat painoivat urakalla vauvanhousujen lahkeen kuminauhaa kiinni. Terät, joiden väliin muovipalat laitettiin, olivat herkkiä antamaan valokaaren ja polttamaan reiän toinen toisiinsa, jos muovia ei ollut välissä koko matkalla.

Enimmillään O. Sainion yrityksessä oli yli 20 työntekijää. Edellä mainittujen miesten lisäksi mm. Taimi Vaajoki, Irja Kallio, Liisa Pircklén, Annikki Järvensivu, Marjatta Vainio, Annikki Långström ja Sirkka Koivunen. Omistajan vaimo Eila Sainio opetteli ensimmäisenä saumauksen ja opetti taidon Taimi Vaajoelle ja uusille saumaajille. Joillakin työntekijöillä oli saumauskone kotona sen jälkeen kun firma muutti Helsinkiin. Pakkaustöitä firmassa tekivät mm. Eeva Salenius ja Toini Kykkänen. Liikkeen konttorissa työskenteli johtajan lisäksi Elli Solja.

Kesät ja syksyt olivat Nummelassa sadetakkikaupan sesonkia. Silloin saumaajat ja pakkaajat painoivat urakkatyötä ja tekivät hyvää tiliä. Talvisin ja keväisin tehtiin tuntipalkalla tavaraa varastoon ja toivottiin sateista kesää.
Olavi Sainio oli sodan aikana Kiestingissä tutustunut saksalaisiin, joiden kanssa hän oli kirjeenvaihdossa. Sieltä tuli vierailukutsuja kansainvälisille messuille. Silloisessa Saksassa muoviteollisuus oli kehittynyttä. Olavi Sainio kävi messuilla sekä Länsi- että Itä-Saksassa. Sieltä saatiin hankittua kuvioitua muovia metritavarana. Nummelan asemalle tuli 30-40 kg painavia rullia, jotka varastoitiin aseman makasiiniin. Raaka-aineesta valmistettiin esim. suihkuverhoja ja saunapusseja. Tätä muovia myytiin myös metritavarana. Tästä alkoi maahantuonti sekä tukkukauppatoiminta, joka jatkui menestyksellisenä omistajanvaihdokseen saakka.

1959 Sainion liikeyritys siirtyi Nummelasta Helsinkiin Mikonkadun varrelle ja sieltä Alppilan teollisuustaloon. Nylontakki sivuutti muovitakin. Firman oli muutettava tuotantoaan ja hankittava uudet koneet. Alettiin valmistaa kaikenlaisia konttorimuovituotteita kuten mainoskansioita, muovisalkkuja, valokuvakansioita ja niihin taskuja. Muovisadetakin valmistus loppui parissa kolmessa vuodessa. Ainoastaan ns. taskutakkia(kertakäyttösadetakkia) valmistettiin kotityönä Nummelassa pitkään. Tekijöinä olivat ainakin Kallion Irja, Vaajoen Taimi ja Järvensivun Annikki.

Olavi Sainion sairauskohtaus sai Raimon Sainion palaamaan Nummelasta Helsinkiin. Hän toimi Ky O. Sainion & Co ja oman T:mi Malopen johdossa joitakin jaksoja lukuun ottamatta. Olavi Sainio terveys petti 1985, jolloin hän päätti myydä yrityksensä. 1948 Nummelasta alkaneen yrityksen taival päättyi Helsingissä 1987, jolloin yrityskauppa toteutui.

Olavi Sainio kuoli 1990. Eila Sainio asui vielä neljä vuotta Helsingin Kulosaaressa. 1994 syksyllä hän muutti poikansa Raimon luo Ojakkalaan, jossa kuoli 2002. Sainion perheen tytär Eila Marianne Savo muutti aikanaan Järvenpäähän ja asuu siellä edelleen.